Dialoginen sekvenssianalyysi muotoutui 1990-luvun alkuvuosina. Työskentelin noihin aikoihin kognitiivis-analyyttisen psykoterapian kouluttajana. Terapiamenetelmälle on ominaista pyrkimys asiakkaan toimijuuden esteiden yksilölliseen kuvaukseen jo ensimmäisten tapaamisten kuluessa. Se on vaativa tehtävä ja edellyttää käsitteellisiä työvälineitä. Niiden avulla asiakkaan vain ilmaisua kuuntelemalla voi tehdä oletuksia hänelle ominaista toiminnan ja suhtautumisen tavoista. Oletukset voi sitten tarkistaa kuvaamalla ne asiakkaalle.
Psykoterapiaopiskelijat kysyivät tavan takaa, kuinka minä kuuntelen asiakkaan ilmaisua ja millä tavalla erotan siinä toistuvia toimintatapoja. Vastaaminen tähän kysymykseen edellytti havainnointiani ohjaavien käsitteiden artikuloimista. Se ei ollut helppoa. Vasta vuonna 2015 onnistuin kiteyttämään käsitteistön sisällön sellaiseen muotoon, että sitä voi opettaa pakottamatta opiskelijaa käymään läpi sitä käsitehistoriallista viidakkoa, jossa olin itse vaeltanut lähes neljännesvuosisadan.
Dialogisen sekvenssianalyysin käsitteelliset työvälineet perustuvat Vygotskin merkkivälitteisen toiminnan teoriaan ja Mihail Bahtinin ilmaisuteoriaan. Ilmaisu on merkkien välityksellä tapahtuvaa toimintaa, jolla Bahtinin mukaan on aina kaksi kohdetta. Toinen on ilmaisun viittauskohde, eli se mistä puhuja kertoo. Toinen on ilmaisun vastaanottaja, se kenelle puhuja osoittaa sanansa. Tämä on kaiken ilmaisun perusrakenne. Puhuja, vastaanottaja ja viittauskohde muodostavat voimakentän, joka säätelee ilmaisun sisältöä ja etenemistä. Se voidaan kuvata kaavion avulla:
Teorian ydinajatus on se, että kuvatessaan jotakin viittauskohdetta ja ilmaistessaan suhtautumistaan siihen puhuja ottaa aina huomioon, kenelle on puhumassa. Hän valitsee puheenaiheensa ja asettelee sanansa sen mukaan, kuinka olettaa vastaanottajansa suhtautuvan siihen, mitä hänellä olisi sanottavanaan. Vastaanottajan ja viittauskohteen yhteys on puhujan näkökulmasta molemminpuolinen.
Vastaanottajalla on todellakin oma suhteensa kohteeseen ja puhujaan. Puhuja pääsee siitä perille, jos vastaanottaja ilmaisee hänelle oman suhtautumisensa. Asiakastyössä vastaanottajan, siis asiakastyöntekijän on kuitenkin pitäydyttävä perustehtävässään. Ei ole oleellista, mitä hän ajattelee kohteesta. Hänen tehtävänsä on auttaa asiakasta selventämään omaa suhdettaan kohteeseen ja tuon suhtautumisen erilaisia seuraamuksia.
Sana suhtautumisen ilmaisuna
Ilmaisun viittauskohde, se mistä puhutaan, sisältää aina kohteen ja suhtautumisen muodostaman ykseyden. Emme voi kuvata mitään kohdetta ilmaisematta samalla suhdettamme siihen. Sanavalinnat sisältävät mitä tärkeimpiä vihjeitä puhujan asennoitumisesta puheensa viittauskohteeseen. Sanojen sisältö auttaa meitä myös havaitsemaan, millaisena kohde tai kohteiden kudelma näyttäytyy puhujalle itselleen ja mihin hän kiinnittää siinä huomionsa.
Se, mitä sanotaan ja kuinka se sanotaan, muodostavat sanallisen ilmaisun loputtomasti vaihtelevan, ajassa etenevän vuon. Tästä virrasta me teemme oletuksia puhujalle tärkeistä kohteista, siitä millaisina kohteet hänelle ilmenevät, miten hän suhtautuu niihin, ja kuinka me vastaanottajina olemme mukana muovaamassa viittauskohteiden ja suhtautumisten ilmaisua.
Meillä on lukematon joukko keinoja ilmaista sanojen avulla sekä kohteita että suhtautumistamme kohteisiin. Tätä emme tule ajatelleeksi, sillä meillä on taipumus suhtautua sanojen merkityksiin vain kohdetta tavalla tai toisella nimeävinä. Juuri tuo ”tavalla tai toisella” viittaa puhujan suhtautumiseen. Otetaan vaikka sana ’talo’. Se on neutraali tapa viitata. ’Tönö’, ’pytinki’ ja ’hökkeli’ kielivät puhujan tavasta nähdä talo vähäpätöisenä ja surkeana. Jos hän nimittää tavallista omakotitaloa palatsiksi tai linnakkeeksi, kohteen ja ilmaisun välinen ristiriita ilmentää suhtautumistapaa, jossa on mukana ivailua, pisteliäisyyttä tai ehkä kateuttakin. Koska sanavalinnoilla voi ilmaista samanaikaisesti sekä kohdetta että suhdetta siihen, niihin kannattaa aina kiinnittää huomiota, kun kuuntelee asiakasta.
Seuraava esimerkki, kuinka sanavalinnat kuvaavat suhdetta kohteeseen ja vastaanottajaan, on yleislääkärin vastaanotolta. Esimerkki sisältyy Johanna Ruusuvuoren artikkeliin "Miten vastaanotto aloitetaan." (Sorjonen, Peräkylä & Eskola, (toim): Keskustelu lääkärin vastaanotolla, s. 39)
Potilaan ja lääkärin puheenvuoroihin on merkitty puheilmaisun kirjainnosmerkit, jotka kuvaavat puheen prosodisia piirteitä, kuten korkeuden (↑) ja voimakkuuden ( ̊) vaihtelua, äänteiden venytystä (:), hidastuksia ja nopeutuksia (><), tauotusta ja päällekkäispuhuntaa ([)
Potilas: N:o, (0,7) ̊mm: öh ̊öv:: viime tor:staina rupes iskemää ↑flunssanpoikasta ja .mmh ((sisään päin niistäen)) (0,2) mä ajatt’i että se menee ohitte ja .mh Lääkäri: ↑Mm: [m, Potilas: [ >S-sit rupes< tulee kurkkukipua ja nyt (siel on) semmoisia ↓pa:iseita >tai semmoisia< .hhmthh ↑möntte ̊jä ̊. Hh Lääkäri: ↑Jaa ↓jaa. ((Lääkäri siirtää tuoliaan kohti potilasta.))
Puheen prosodia on olennainen vihje puhujan suhtautumisesta puheensa viittauskohteeseen, erityisesti kohteen tunnesävyyn. Sanavalintaa ei kuitenkaan pitäisi unohtaa. Potilaan ensimmäinen suhtautuminen kohteeseen sisältyy muotoiluun ”iskemää flunssanpoikasta”. Se on sosiaalinen klisee, jolla voi ilmaista selviytyvää ja taudin oireita vähättelevää asennoitumista. Potilaan tapa venyttää ”torstaita” voi ilmentää epävarmuutta ajankohdasta ja sitä, että hän on palauttamassa mieleen tapahtumien kulkua. Vähättelevä suhde flunssan oireisiin toistuu potilaan olettamuksessa, että se menee ohi.
Potilas osoittaa kuitenkin kuvauksensa lääkärille. Ruusuvuori toteaa, että potilaat perustelevat oireidensa kuvaamisella myös hakeutumistaan. Tavallinen flunssa ei yleensä edellytä lääkärissä käyntiä. Kuvaamalla uusia oireita potilas perustelee tulonsa aiheellisuutta. Viittauskohteen sanavalinnat ovat nyt myös astetta dramaattisempia. Yleiskielinen ”paiseita” täydentyy ”mönteillä”. Niitä edeltää kurkkukivun mainitseminen, jonka jälkeen ilmaisun aikamuoto muuttuu menneestä nykyiseen. Pieni painottava venytys sanassa ”pa:iseita” sisältää epävarman huolen sävyjä. Käyttämällä lisäluonnehdintaa (mönttejä) potilas ilmaisee epävarmuuttaan selvemmin. Hän ei osaa arvioida, mistä oireessa on kysymys. Se perustelee osaltaan päätöstä hakeutua lääkäriin.
Kun jälkikäteen tulkitaan potilaan suhtautumista ilmaisunsa viittauskohteeseen ja vastaanottajaan, on oltava varovainen. Vain elävän dialogin kuluessa on mahdollista löytää lisävihjeitä, jotka ilmenevät potilaan tavassa vastata lääkärin puheenvuoroon tai toimintaan. Esimerkkikatkelmassa lääkäri siirtää tuoliaan kohti potilasta. Hän on ilmeisesti aikeissa katsoa potilaan nielua. Yleislääkärin vastaanotolla tämä on perusteltu vastaus potilaan kuvaukseen. Lääkärin ei tarvitse miettiä potilaan vähättelevältä kuulostavan suhtautumisen mahdollisia viiteverkostoja, joita ”flunssanpoikaseen” saattaa sisältyä.